Mikään ei ole yhtä inspiroivaa aikaa kuin syksy. Ainakin minulle syksy on erityisen rakas vuodenaika, jota ihana talvi ja pirteä kevät seuraavat. Vaikka kesään mahtuu paljon upeita elämyksiä, se on viime vuosina menettänyt hohtonsa kärventävyytensä vuoksi. Kesä on kuitenkin kasvun ja latautumisen aikaa, vaikka minulle se latautuminen tarkoittaakin turhautumista. On liian kuuma tehdä mitään, vaikka koko ajan tekisi mieli tehdä jotain, ja kun kaikki nämä kesän patoumat syksyllä purkautuvat, edessä on melkein pelottava, räiskyvä elämän ja luovuuden ilotulitus!
Tänäkin vuonna heinäkuu on ollut tukalan kuuma, joten viimeiset neljä viikkoa olen viettänyt pääasiassa sisätiloissa. Töissä käynti ja koirien ulkoilutukset mukaan laskettunakin ilmanviilennin on ollut enemmän käytössä kuin sandaalit. Sisällä ei kuitenkaan ole loputtomasti tekemistä, siksi päätin aloittaa uuden harrastuksen: avasin kasvilasaretin.
Kaikki alkoi kuolevasta viirivehkasta, jonka pelastin Prisman puutarhaosastolta hetken mielijohteesta. Se näytti siltä, että elämänlanka oli palanut loppuun jo päiviä sitten, mutta jokin äidillinen hoivavietti sai minut nostamaan tuon pikku rääpäleen ostoskärryn suojaisimpaan nurkkaan ja kantamaan sen kotiin hellästi kuin keskoslapsen. Kotona mietin, mitä sille voisi vielä tehdä vai pitäisikö sen jäänteet suosiolla hävittää takapihan maahautaan, josta epätoivon vimmalla yritän hävittää despootin ottein tilaa valtaavaa vadelmapensasta.
Päätin jakaa pikkuruisen, kuolevan viirivehkan juurista vielä pikkuruisemmiksi taimiksi. Sain siitä kuin ihmeen kaupalla viisi surkeaa vehkanalkua, jotka istutin ruukkuihin joskus alkukesästä. Ensin näytti, ettei mitään tapahdu, mutta kun ne rupesivat kasvamaan vain taivas (ja ruukun tilavuus) oli rajana! Tässä on lasaretin viidestä vehkasta suurin:
Ei ehkä näytä kummoiselta, mutta joka kerta vehkaa katsoessa muistelen hämmästellen sitä, millaisesta rääpäleestä se on alkunsa saanut. Nyt vain pari kuollutta lehdenkärkeä muistuttaa ajasta, kun sen elämä oli hiuskarvan varassa.
Viirivehkan selviytyminen sai minut innostumaan kasvien elvyttämisestä. Laitoin Facebookin Roskalava -ryhmään ilmoituksen, jossa hain kituvia huonekasveja elvytettäväksi. Henkihieverissä jätteisiin päätymistä odottaville isoanopinkielille ei ollut enää muuta tehtävissä kuin etsiä edes muutama lehti, jossa oli vielä elämänkipinää jäljellä. Nyt niistä muutamasta on juurtunut suurin osa. Niiden kasvu on hidasta ja tympeää seurata, siispä päätin olla vastaisuudessa ottamatta vastaan anopinkieliä. Anopeista on muutenkin huonoja kokemuksia. Ne ovat teräväkielisiä, eikä niitä saa hengiltä pirukaan (paitsi leskimies, joka oli kiduttanut ne kuolemanpartaalle liialla kastelulla).
Kaktuksista minulla on myös huonoja kokemuksia, mutta otin silti vastaan rääsyisen pääsiäiskaktuksen. Se oli niin huonossa kunnossa, että päätin jo heittää sen menemään. En muutenkaan ole hyvä minkäänlaisten kaktusten kanssa. Näin kuitenkin kuoleman keskellä varsia, joissa oli vielä vihreää jäljellä. Tällä hetkellä nämä pääsiäiskaktuksen alut ovatkin mielenkiintoisin elvytyskohteeni:
Huvittavaa oli, että nainen jolta kaktuksen sain totesi uskovansa, että kasvi vielä puhkeaa kukkaan. En ollut ikinä nähnyt yhtä kärsinyttä pääsiäiskaktusta. Sitä oli näännytetty janoon jo pidemmän aikaa. Ilmeisesti se, että kasvin nimessä on "kaktus" voi herättää kuvitelman, ettei kasvi tarvitse vettä kuin kerran vuoteen.
Sitten maija. Minulla ei ole ikinä ollut maijoja, enkä tiedä miten niiden kanssa pitäisi toimia. Saamani maija oli siinä kunnossa, että se kaipasi tehohoitoa. Piti etsimällä etsiä, että löysin siitä edes kaksi sen verran elävää lehteä elävillä juurilla, että pystyin erottamaan ne kuolleesta kasvista ja istuttamaan juurineen uusiin ruukkuihin. Piti googlata, en tiennyt edes sitä, että maijat voi jakaa. Luulin, että niitä lisätään varsipistokkaasta. En odota menestystarinaa näistä kahdesta reppanasta, mutta periksi en anna:
Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä tuli kliivia. Se lehdet olivat kärsineet ilmeisesti liiasta valosta. En ole hortonomi, mutta yleensä kliivian kaltaiset kasvit kärsivät kärventävästä auringonpaisteesta ja oireilevat siitä samaan tapaan kuin tämä rampalainen:
Kliivian otin vanhasta ruukusta ulos nähdäkseni sen juuret. Sen verran itselleni vähän vieraaksi jääneistä kliivioista selvitin, että ne eivät kaipaa isoa ruukkua, mutta päätin silti vaihtaa mullan ja siirtää sen vähän isompaan astiaan, koska vanha ruukku oli hitusen liian matala ja multaa ei oltu vaihdettu sitten Mooseksen ja Punaisenmeren. Muuta en osannut tälle tehdä, joten ajattelin vain rauhassa odotella, josko se asettuisi uuteen multaan ja elpyisi itsekseen.
Tässä siis Liisan lasaretin tämän hetkiset asukkaat. Mukana on myös Aloe, mutta se on hankittu terveenä ja hyvinvoivana. Minulle on myös tarjottu Aloe veraa, joka on kuulema kuoleva ja "ruma kuin Ruottin lippu", mutta en tiedä vielä, pääsenkö sitä noutamaan.
Liisan Lasaretti -blogi käsittelee muitakin asioita kuin kasveja, mutta niistä muista asioista enemmän sitten myöhemmin. Toivottavasti löydät blogini ja astut rohkeasti lasarettiini vierailulle. Täällä ei ole vierailuaikoja ja potilaatkin ovat varsineen varsin vaivattomia!
Kommentit
Lähetä kommentti