Pidän retkeilystä, mutta näin vanhemmiten en enää jaksa lähteä monen päivän vaelluksille. Pitkien matkojen sijaan teen 20-30km pitkiä päiväretkiä, mutta vain syys- ja talvikaudella. Kesällä on liian kuuma ja itikoita, keväällä kaikki on märkää ja merkityt vaelluspolutkin osittain tulvavesien katkomia. Näin loppukesällä on hyvä aloitella kevyesti, tein siis 7km:n pikaretken merenrantaan.
Jos totta puhutaan, en ole merenneito, olen joentytär. Olen syntynyt joenmutkassa ja hakeutunut kuin vaistomaisesti asumaan jokien läheisyyteen. En muista kuin pieniä jaksoja elämästäni, kun olen asunut jossain muualla kuin jokien rantamilla. Nuorena asuin töiden takia pääkaupunkiseudulla, pitkästi mantereen puolella. Sen jälkeen muutin Mikkeliin, jossa asuin vuoden päivät, silloin lähellä oli järvi. Myöhemmin asuin Simossa ja Kemissä, jolloin asuin meren läheisyydessä. Kaikkialla muualla joki on ollut melkein kivenheittämän päässä.
Meri ei ole koskaan tehnyt minuun suurta vaikutusta. Se on sama, otti siitä kuvan milloin ja missä tahansa. Taivas muuttaa väriä ja vesi on toisinaan tyyni ja toisinaan villi, mutta meri ei kulje mihinkään. Se vain lepää laakereillaan toisin kuin joki, joka on koko ajan matkalla johonkin.
Koirille retki oli myös syyskauden ensimmäinen, joten meno oli sen mukaista. Niiden intoa oli vaikea hillitä ja eteenpäin meneminen oli melkoista vetämistä. Kun laskin repun alas, koiratkin onneksi rentoutuivat ja sain juoda aamukahvini rauhassa. Paluumatka sujui rauhallisesti.
Retkillä on tästä päivästä lähtien käytävä säännöllisesti, jotta koirat oppivat taas vaeltamaan ilman hillitöntä sekoilua. Molemmat ovat nuoria, huskykin vasta 4-vuotias, joten niillä on siksikin virtaa ihan tolkuttomasti.
Tästä se taas lähtee. Mitä enemmän tuolla metsissä taivalletaan, sitä paremmin koirat oppivat hillitsemään intoaan. Aina se alku on soheltamista, mutta rauhoittuminen tapahtuu koko ajan nopeammin, mitä pidemmälle retkeilykautta mennään.
Kommentit
Lähetä kommentti